Valtiovarainministeri Katainen on kuluvalla viikolla puhuttanut ihmisiä ja mediaa Venäjä-näkemyksillään, jotka perustuivat vanhentuneeseen tietoon. Päivittely oli valtavaa ja seurasin keskustelua ajoittain hyvin hämmentyneenä. Muualla on pohdittu sisältöä ja seurauksia enemmän, joten en puutu siihen (tällä kertaa), mutta reaktiot puolin jos toisin olivat pelottavia kaikuja suomettumisen ajoilta. Oikeastaan jäin ihmettelemään, mikä tässä oli nyt niin epätavanomaista?
On täysin tavallista ja yleisesti hyväksyttyä, jopa suotavaa, että suomalaiset poliitikot a.) puhuvat Venäjästä väärin/vanhentunein tiedoin, b.) vähättelevät venäläisiä ja Venäjän tapaa tehdä asioita ja c.) painavat paniikkinappulaa heti, kun media/Moskova kiinnostuvatkin yhtäkkiä sanomisista. Suomessa on näköjään yksinkertaisesti mahdotonta puhua Venäjä-asioista mitenkään objektiivisesti ja ilman, että suomalaisten tuntema Venäjä-trauma ei pulpahtaisi jatkuvasti pintaan.
Venäjä-traumalla tarkoitan sotien jälkeistä mielentilaa, jossa suometuttiin, eikä katharsista entistä vihollista kohtaan saatu purettua julkisesti siten, että nykypolvilla olisi mitään mahdollisuutta suhtautua politiikassa Venäjään rakentavasti ja järkevästi.
Suomalainen media tekee omaa myyräntyötään. Helsingin Sanomien kirjeenvaihtajaa lukuun ottamatta useimmat kirjoitukset uusintavat jatkuvasti suomalaisten negatiivista mielikuvaa venäläisistä. Otsikot valitaan kamalimmista asioista ja läpileikkaavana teemana on se, miten ne tyhmät venäläiset eivät vaan osaa. Mitään.
Miettikääpä hyvänä esimerkkinä kulttuuripuolelta Bulgakovin kirjaa ”Saatana saapuu Moskovaan”. Kaikilla muilla kielillä kirjan nimi on käännetty alkuperäisen mukaisesti ”Mestari ja Margarita”. Suomessa näköjään Venäjää käsittelevät kirjatkin myydään helpommin pelolla ja sillä hekumoinnilla, miten niiden sitten käy kun Saatana pärähtää paikalle.
Olen muinoin päässyt todistamaan erään Suomen Moskovan suurlähettilään haparoivia näkemyksiä nyky-Venäjästä, joka ei ollut muka mitenkään muuttunut Neuvostoliitosta. Se oli todella pelottava kokemus, joka kertoi enemmän kuin olisin halunnut tietää suomalaisista diplomaateista ja heidän kyvyistään asemamaissaan. Varsinkin kun virkamiesten raportit kertoivat samaisesta maasta ihan erilaisia tarinoita.
”No mitäs siitä?”, te kysytte. Venäjä oli suuri ja pelottava vihollinen, sen toiminta on nykyään vähintään yhtä epävarmaa. Siellä poljetaan ihmisoikeuksia, ympäristönsuojelua ja sen poliittinen ilmapiiri on kuristava. Mutta siellä on kuitenkin Ihminen: se, joka on säveltänyt "Pähkinänsärkijän", keittänyt ensimmäiset pelmenit, lahjoittanut meille ”Sodan ja rauhan”. Ongelma on siinä, että muiden maiden kohdalla suomalaiset pystyvät näkemään myös hyvän ja inhimillisen, mutta Venäjän kohdalla harvemmin. Kun seurasi uutisointia metsäpaloista Venäjällä, olin suorastaan huolissani suomalaisten ihmisten kyvystä inhimillisyyteen. Siellä kuoli ihmisiä, monet menettivät kotinsa ja ilmanlaatu on heikkoa pitkän aikaa - suurimmassa vaarassa ovat pienet lapset ja vanhukset. Ainoa, mistä täällä vauhkottiin, oli se että ryssille pitäisi antaa vähintään nootti. Eivätkö ne perkele pysty edes tätä asiaa hoitamaan?
Mitä jos tämä sama olisi tapahtunut ruotsalaisille? Olisimmeko vaatineet noottia vai lähteneet apuun?
x x x x x x x x x x x x x x x x x x x x x x x x x x
Tästä saankin luontevan aasinsillan blogini nimeen, josta muutamat ovat ehtineet kysymään.
Wikipedia antaa kotiryssästä seuraavan määritelmän: ”Kotiryssä oli suomalaisten poliitikkojen ja yhteiskunnallisten vaikuttajien neuvostoliittolainen yksityinen yhteyshenkilö.” Sanasta ryssä puolestaan seuraavaa: ”Ryssä on venäläistä tarkoittava vanha sana, jota nykyisin pidetään halventavana.”
Kun mietin, mikä olisi provosoiva nimi ja mitä teemoja haluaisin blogissani käsitellä, en osannut ajatella enää mitään muuta nimeä. Olen syntyperäinen suomalainen ja kolmannen polven stadilainen, joka on toiminut erilaisissa poliittisissa tehtävissä jo vuosikymmenen. Voi sanoa, että olen jossain määrin täysin assimiloitunut, mutta vaalin silti juuriani, jotka tulevat molemmilta vanhemmiltani Venäjältä. Omasin kahden kulttuurin identiteetin ja silti sain osani ryssittelystä mm. koulussa ja myöhemmissäkin yhteyksissä.
Samasta syystä pidän maahanmuuttajakeskustelua 2000-luvun Suomessa äärimmäisen kiehtovana - ja myös Suomen kohtalonkysymyksenä. Upotammeko entiset arvomme (tasa-arvo!) vai osaammeko hyödyntää kaikkea sitä potentiaalia, joka tännepäin on mahdollisesti tulossa pelastamaan meidät huoltosuhteen kurimuksesta?
Ajattelin, että termi ”kotiryssä” kuvastaisi sitä vanhaa Suomea ja sitä uutta Suomea, jossa monikulttuurisuus on jokapäiväistä ja merkittäviä tehtäviä myöten myös venäläistaustaisilla on kansalaisoikeudet ja mahdollisuudet osallistua mm. suomalaiseen politiikkaan.
Tämän päivän ”kotiryssä” on lapsiaan balettiin kuskaava äiti, sairastava isoäiti, paluumuuttaja, georgialainen (gruusialainen) YLE:n toimittaja, venäjänkielistä lehteä toimittava ihmisoikeussankari. Inhimillisiä ihmisiä, suomalaisia. Ei neuvostoliittolainen diplomaatti.
Ja pilkkeenä silmäkulmassa: ehkä kuiskutteleva kotiryssä uskaltaa paljastaa sellaisia asioita, joita en välttämättä omalla nimelläni toisi julki.
No juu, oikein arvanneille voin tarjota vodkaryypyn. Na zdarovje!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti