Kaikki ovat kielitaitoisia

Kieli on tärkeä väline ihmiselle. Se muokkaa identiteettiä, sitoo yhteisöön, antaa merkityksen vuorovaikutukselle ja mahdollistaa itsensä ilmaisemisen. Vaikka suuri osa ihmisten välisestä viestinnästä tapahtuu nonverbaalisesti eli fyysisin keinoin, sujuva kielitaito helpottaa ihmisen asemaa yhteisössä. Verbaalisesti lahjakkaat ihmiset mielletään usein myös sosiaalisesti lahjakkaiksi.

Mitä jos ihminen ei osaa valtayhteisön kieltä? On hyvin harvinaista, ettei ihminen osaisi mitään kieltä – se on ihmisessä yhtä luontaista kuin elintoiminnot. Mikäli hänellä on oma alayhteisönsä, jonka kieltä osaa, se usein riittää hänelle yhteisöllisyyden kannalta. Motivaatio oppia valtaväestön kieltä riippuu sitten monesta tekijästä, eikä vähiten toimeentulosta.

Eduskuntavaalit keväällä 2011 tulevat käsittelemään maahanmuuttoteemoja. Jo oli aikakin, että näistä asioista keskustellaan! Ne puolueet, jotka ovat tehneet maahanmuuttopoliittiset ohjelmat eroavat toisistaan, mutta yhteistä kaikissa on suomen kielen oppimisen ja opetuksen painotus. Kotoutuminen edellyttää suomen kielen osaamista! Sitä pitää opettaa kaikille maahanmuuttajille vaikka väkisin!

Kukaan ei kuitenkaan erittele, mikä on riittävä suomen kielen taito ja kuinka pitkälle kieltä pitää opettaa jotta se olisi riittävää? Puolueiden tulisi nostaa tätä konkreettisemmin esiin, sillä yleisimpänä syynä maahanmuuttajien alhaiseen työllisyysprosenttiin on kielirasismi. Hassusti puhuttua suomea voidaan aina käyttää syynä syrjintään rekrytointitilanteessa. Hyvin yleistä on, että jo hakupapereissa näkyvä vieraskielinen nimi riittää perusteeksi jättää kutsumatta ihminen työhaastatteluun. Kaikki eivät kursseista huolimatta kuitenkaan opi kieltä siinä määrin kuin halutaan – alttius oppia vieraita kieliä heikkenee iän myötä (noin 15 ikävuoden jälkeen) ja toiset ovat yksinkertaisesti kielellisesti lahjakkaampia kuin toiset.

Englantilaiset ovat käsitelleet tätä ongelmaa jo pitkän aikaa. Englannin kieli on käytännössä globaalin maailman ”lingua franca”, yleiskieli, jota osataan vaihtelevasti ympäri maailman. Britanniassa elettiin kauan lingvistisessä harhassa, että Received Pronunciation (RP) olisi se ainut oikea, alkuperäinen englanti, jota oli suojeltava. Sinänsähän RP on oikein kaunista, mutta se ei pitänyt kutiansa edes Britannian omien rajojen sisällä: RP oli yhden yhteiskuntaluokan kieli, joka ennen kaikkea viesti ihmisen taustasta, asemasta ja koulutuksesta. Alueelliset ja alempien luokkien murteet, puhumattakaan eri maista tulevien brittien aksenteista, olivat automaattisesti jotenkin huonompia. Nykyään useimmat kielitieteilijät ovatkin tunnustaneet kaikkien ”englantien” tasa-arvoisuuden – tärkeintä on kyky viestiä ymmärrettävästi ja vähemmälläkin kielitaidoilla on mahdollista työllistyä. Taustalla on myös ajatus, että kieli kumuloituu läpi elämän ja mikä onkaan parempi paikka kasvattaa kielellistä pääomaa kuin tekemällä työtä omalla alallaan.

Suomen kielen opettamisvimmassa on se vaara, että kaikista yrityksistä huolimatta onnistumme vain luomaan oman illuusiomme Suomen RP:stä, joka ei vastaa todellista kielikirjoamme. Jotenkin ajattelemme, että ensin se mamu oppii täydellisen suomen ja sitten sille aukeaa kaikki muukin. Väärin. Kieli on väline, mutta ei kotoutuminen ole vain siitä kiinni.

Meillä pitäisi olla enemmän sietokykyä erilaisuudelle ja sille, että eri etniset ryhmät haluavat säilyttää myös oman alakulttuurinsa ja kielensä, suomen kielen kustannuksellakin. Eihän suomalaisetkaan integroidu maailmalla kovin hyvin, mikäli paikalla on iso suomalainen yhteisö. Miettikää nyt jotain Espanjan Aurinkorantaa, siellä on paikallislehdet ja kaikki palvelut suomen kielellä. Sitä ei kuitenkaan pidetä ongelmana, vaan suomalaisten eläkeläisten oikeutena raskaan työelämän jälkeen.

Voimassa oleva kotouttamislaki (vuodelta 1999) antaa välineitä kotouttamisen organisointiin, mutta siinä ei säädetä palvelujen sisällöstä tai tuottamisesta. Siten esimerkiksi kielten opetus eri kunnissa riippuu täysin paikallisten viranomaisten käytettävissä olevista voimavaroista. Mikäli kieltä halutaan opettaa tasa-arvoisesti, tämä tulisi säätää lailla ja mielellään siten, että se selkiyttäisi valtion ja kuntien välisen työjaon ja resurssoinnin. Mielenkiintoista olisikin selvittää, miten puolueiden asenteet vaihtelevat jos katsoo ”mamuohjelmia”, joita kirjoitellaan eduskuntavaaleihin ja siihen, miten puolueen edustajat ovat huolehtineet kotoutumisesta kunnallisella tasolla.

Samoin olisi ehdottomasti määriteltävä tietty kielitaso, jonka saavutettuaan kielen heikompaa osaamista tai vierasperäisyyttä ei voisi käyttää missään rekrytointitilanteessa syrjivänä tekijänä. Suoritettuaan pakolliset ja laissa määritellyt kielikokeet henkilö saisi siitä todistuksen. Sitä voi verrata vaikkapa ns. ”virkamiesruotsiin”, joka tulisi olla yhden kurssin jälkeen hallussa kaikilla korkeasti koulutetuilla ja nimenomaan suhteessa omaan alaansa – tiedämme kuitenkin että valitettavasti käytännössä ruotsin kielen taso työtehtävissä on täysin riippuvainen henkilön motivaatiosta, lahjakkuudesta kieliin ja aiemmasta opetuksen laadun tasosta. Miksi maahanmuuttajat olisivat jotenkin erilaisia tässä(kään) suhteessa?

Katsokaapa vaikka, miten kryptisesti määritellään kielitaso, jonka saavutettuaan henkilö katsotaan kelpoiseksi Suomen kansalaisuuteen:
täältä.

Minun puolestani voitaisiin lopettaa tämä länkytys riittämättömästä kielitaidosta, jota luvallisesti pidetään syynä syrjiä ihmisiä eri tilanteissa. Kielitaidon ”riittävyys” on suhteellista, vaikeasti mitattavissa ja se on ennen kaikkea kommunikaation väline: jos viesti menee perille edes jotenkin, se riittää! Nyt pitäisi rohkeasti pohtia konkreettisesti, mikä on se taso, jonka vaadimme ja varmistaa edellytykset, jolla kaikilla on mahdollisuus se saavuttaa.

PS: Ei se kieltenopiskelu ole helppoa suomalaisillekaan ja syyt ovat moniaat.