Hups, blogin aloittamisesta on jo reilusti yli puoli vuotta. Puolustuksekseni on todettava, että aloitin uudet työt ja se vei ajatuksia muihin suuntiin. Ja olin laiska: blogissa olisi muistettava kirjoittaa lyhyitä juttuja säännöllisesti, ei megaluokan artikkeleita kerran vuodessa. Tuumasta siis (taas) toimeen.
Vaalit lähestyvät. Keskustelut kuumenevat. Rajapinnat ja kompromissit haudataan isolla melulla vaalien yli. Ja ehkä vain noin 10% kansasta seuraa tätä kaikkea samalla intensiteetillä kuin politiikan ytimessä pyörivät. Sirkus on taas kaupungissa, hyvä niin.
Yksi tämän vaalin keskeisimmistä teemoista on maahanmuutto. Tai ainakin keskustelu siitä. Tai ainakin niiden mollaaminen, jotka ovat täysin eri mieltä tästä asiasta. Tai mistä tahansa asiasta. Itse asiassa nyt kun asiaa mietin, ei näissä vaaleissa ole mitenkään kovin konkreettisesti keskusteltu maahanmuuttopolitiikasta. Perussuomalaisten nousu on vaan saanut sen tuntumaan siltä, kuin siitä keskusteltaisiin. Enemmän keskustellaan tahtotilasta, eikä siinä tunnuta pääsevän puusta pitkälle.
Näissä vaaleissa on monia varsin hyviä ja osaavia ja keskustelevia maahanmuuttajataustaisia ehdokkaita, joilla on hyvin konkreettisiakin esityksiä Suomen lainsäädäntöön ja kotouttamiskäytäntöihin. Valitettavasti he eivät kuitenkaan näy siinä mittakaavassa kuin heidän ehkä ajankohtaisuutensa vuoksi tulisi näkyä. Miksi?
Koska he ovat ja näköjään myös pysyvät marginaalissa puolueissa. Kaikki puolueet unelmoivat sellaisista maahanmuuttajataustaisista ehdokkaista, jotka ovat riittävän edustuskelpoisia ulkonäön puolesta, osaavat sanoa ehkä jotain koherenttia asioista mielellään mahdollisimman vähäisellä aksentilla ja osaavat pysyä poissa jaloista, kun oikeita vaaleja käydään. Sitten voidaan paukutella henkseleitä ja todeta – kukin puolue tavallaan – että katsokaas, me hanskaamme tämänkin väestönosan. Ei me olla mitään persuja, kato. Paitsi tietenkin…no, niin.
Jotta maahanmuuttajataustainen ehdokas menisi joskus läpi eduskuntaan (kuten totta vie rupeaisi jo olemaan aika), hänen tulisi saada paljon ääniä myös ”omiensa” ulkopuolelta eli ”kantaväestöltä”. Puolueilla, lehdistöllä, äänestäjillä ja itse mamu-ehdokkailla hämärtyy usein se, että vaikka teemana kärjessä olisi maahanmuuttokysymykset, nämä ihmiset osaavat yleensä myös muita asioita. Näitä pitäisi jotenkin kaivaa ja tuoda aktiivisesti esiin, eikä kaventaa heidän osaamistaan ”mamuuteen”, joka ei ainakaan tässä yhteiskunnallisessa ilmapiirissä kanna kovinkaan pitkälle. Äänestäjät tarvitsevat porkkanaksi myös jotain, johon he voivat samaistua ehdokkaassa.
Niin kauan kuin maahanmuuttajataustaisia ehdokkaita käsitellään poliittisen sirkuksen eksoottisina eläiminä, he myös pysyvät poissa päätöksenteosta. Niin kauan kuin ei ole yhtäkään maahanmuuttajataustaista kansanedustajaa, ei puolueet tai äänestäjät ota näitä ehdokkaita tosissaan. Niin kauan kuin näitä ehdokkaita ei oteta tosissaan, Suomessa elävät maahanmuuttajat pysyvät marginaalissa ja jonain, jota päättäjät voivat aina käsitellä objektina, ei subjektina. Niin kauan kuin maahanmuuttajat pysyvät objekteina, niin kauan he kokevat olevansa ulkopuolisia. Niin kauan kuin he kokevat olevansa ulkopuolisia, he OVAT ulkopuolisia. Silloin voidaan törsätä vaikka tsiljoona euroa kotouttamiseen turhaan, koska se ei tule kantamaan hedelmää. Ja sitten me kaikki olemme, kauniisti ilmaistuna, nesteessä.
torstai 24. maaliskuuta 2011
perjantai 20. elokuuta 2010
Traumoista ja kotiryssistä
Valtiovarainministeri Katainen on kuluvalla viikolla puhuttanut ihmisiä ja mediaa Venäjä-näkemyksillään, jotka perustuivat vanhentuneeseen tietoon. Päivittely oli valtavaa ja seurasin keskustelua ajoittain hyvin hämmentyneenä. Muualla on pohdittu sisältöä ja seurauksia enemmän, joten en puutu siihen (tällä kertaa), mutta reaktiot puolin jos toisin olivat pelottavia kaikuja suomettumisen ajoilta. Oikeastaan jäin ihmettelemään, mikä tässä oli nyt niin epätavanomaista?
On täysin tavallista ja yleisesti hyväksyttyä, jopa suotavaa, että suomalaiset poliitikot a.) puhuvat Venäjästä väärin/vanhentunein tiedoin, b.) vähättelevät venäläisiä ja Venäjän tapaa tehdä asioita ja c.) painavat paniikkinappulaa heti, kun media/Moskova kiinnostuvatkin yhtäkkiä sanomisista. Suomessa on näköjään yksinkertaisesti mahdotonta puhua Venäjä-asioista mitenkään objektiivisesti ja ilman, että suomalaisten tuntema Venäjä-trauma ei pulpahtaisi jatkuvasti pintaan.
Venäjä-traumalla tarkoitan sotien jälkeistä mielentilaa, jossa suometuttiin, eikä katharsista entistä vihollista kohtaan saatu purettua julkisesti siten, että nykypolvilla olisi mitään mahdollisuutta suhtautua politiikassa Venäjään rakentavasti ja järkevästi.
Suomalainen media tekee omaa myyräntyötään. Helsingin Sanomien kirjeenvaihtajaa lukuun ottamatta useimmat kirjoitukset uusintavat jatkuvasti suomalaisten negatiivista mielikuvaa venäläisistä. Otsikot valitaan kamalimmista asioista ja läpileikkaavana teemana on se, miten ne tyhmät venäläiset eivät vaan osaa. Mitään.
Miettikääpä hyvänä esimerkkinä kulttuuripuolelta Bulgakovin kirjaa ”Saatana saapuu Moskovaan”. Kaikilla muilla kielillä kirjan nimi on käännetty alkuperäisen mukaisesti ”Mestari ja Margarita”. Suomessa näköjään Venäjää käsittelevät kirjatkin myydään helpommin pelolla ja sillä hekumoinnilla, miten niiden sitten käy kun Saatana pärähtää paikalle.
Olen muinoin päässyt todistamaan erään Suomen Moskovan suurlähettilään haparoivia näkemyksiä nyky-Venäjästä, joka ei ollut muka mitenkään muuttunut Neuvostoliitosta. Se oli todella pelottava kokemus, joka kertoi enemmän kuin olisin halunnut tietää suomalaisista diplomaateista ja heidän kyvyistään asemamaissaan. Varsinkin kun virkamiesten raportit kertoivat samaisesta maasta ihan erilaisia tarinoita.
”No mitäs siitä?”, te kysytte. Venäjä oli suuri ja pelottava vihollinen, sen toiminta on nykyään vähintään yhtä epävarmaa. Siellä poljetaan ihmisoikeuksia, ympäristönsuojelua ja sen poliittinen ilmapiiri on kuristava. Mutta siellä on kuitenkin Ihminen: se, joka on säveltänyt "Pähkinänsärkijän", keittänyt ensimmäiset pelmenit, lahjoittanut meille ”Sodan ja rauhan”. Ongelma on siinä, että muiden maiden kohdalla suomalaiset pystyvät näkemään myös hyvän ja inhimillisen, mutta Venäjän kohdalla harvemmin. Kun seurasi uutisointia metsäpaloista Venäjällä, olin suorastaan huolissani suomalaisten ihmisten kyvystä inhimillisyyteen. Siellä kuoli ihmisiä, monet menettivät kotinsa ja ilmanlaatu on heikkoa pitkän aikaa - suurimmassa vaarassa ovat pienet lapset ja vanhukset. Ainoa, mistä täällä vauhkottiin, oli se että ryssille pitäisi antaa vähintään nootti. Eivätkö ne perkele pysty edes tätä asiaa hoitamaan?
Mitä jos tämä sama olisi tapahtunut ruotsalaisille? Olisimmeko vaatineet noottia vai lähteneet apuun?
x x x x x x x x x x x x x x x x x x x x x x x x x x
Tästä saankin luontevan aasinsillan blogini nimeen, josta muutamat ovat ehtineet kysymään.
Wikipedia antaa kotiryssästä seuraavan määritelmän: ”Kotiryssä oli suomalaisten poliitikkojen ja yhteiskunnallisten vaikuttajien neuvostoliittolainen yksityinen yhteyshenkilö.” Sanasta ryssä puolestaan seuraavaa: ”Ryssä on venäläistä tarkoittava vanha sana, jota nykyisin pidetään halventavana.”
Kun mietin, mikä olisi provosoiva nimi ja mitä teemoja haluaisin blogissani käsitellä, en osannut ajatella enää mitään muuta nimeä. Olen syntyperäinen suomalainen ja kolmannen polven stadilainen, joka on toiminut erilaisissa poliittisissa tehtävissä jo vuosikymmenen. Voi sanoa, että olen jossain määrin täysin assimiloitunut, mutta vaalin silti juuriani, jotka tulevat molemmilta vanhemmiltani Venäjältä. Omasin kahden kulttuurin identiteetin ja silti sain osani ryssittelystä mm. koulussa ja myöhemmissäkin yhteyksissä.
Samasta syystä pidän maahanmuuttajakeskustelua 2000-luvun Suomessa äärimmäisen kiehtovana - ja myös Suomen kohtalonkysymyksenä. Upotammeko entiset arvomme (tasa-arvo!) vai osaammeko hyödyntää kaikkea sitä potentiaalia, joka tännepäin on mahdollisesti tulossa pelastamaan meidät huoltosuhteen kurimuksesta?
Ajattelin, että termi ”kotiryssä” kuvastaisi sitä vanhaa Suomea ja sitä uutta Suomea, jossa monikulttuurisuus on jokapäiväistä ja merkittäviä tehtäviä myöten myös venäläistaustaisilla on kansalaisoikeudet ja mahdollisuudet osallistua mm. suomalaiseen politiikkaan.
Tämän päivän ”kotiryssä” on lapsiaan balettiin kuskaava äiti, sairastava isoäiti, paluumuuttaja, georgialainen (gruusialainen) YLE:n toimittaja, venäjänkielistä lehteä toimittava ihmisoikeussankari. Inhimillisiä ihmisiä, suomalaisia. Ei neuvostoliittolainen diplomaatti.
Ja pilkkeenä silmäkulmassa: ehkä kuiskutteleva kotiryssä uskaltaa paljastaa sellaisia asioita, joita en välttämättä omalla nimelläni toisi julki.
No juu, oikein arvanneille voin tarjota vodkaryypyn. Na zdarovje!
On täysin tavallista ja yleisesti hyväksyttyä, jopa suotavaa, että suomalaiset poliitikot a.) puhuvat Venäjästä väärin/vanhentunein tiedoin, b.) vähättelevät venäläisiä ja Venäjän tapaa tehdä asioita ja c.) painavat paniikkinappulaa heti, kun media/Moskova kiinnostuvatkin yhtäkkiä sanomisista. Suomessa on näköjään yksinkertaisesti mahdotonta puhua Venäjä-asioista mitenkään objektiivisesti ja ilman, että suomalaisten tuntema Venäjä-trauma ei pulpahtaisi jatkuvasti pintaan.
Venäjä-traumalla tarkoitan sotien jälkeistä mielentilaa, jossa suometuttiin, eikä katharsista entistä vihollista kohtaan saatu purettua julkisesti siten, että nykypolvilla olisi mitään mahdollisuutta suhtautua politiikassa Venäjään rakentavasti ja järkevästi.
Suomalainen media tekee omaa myyräntyötään. Helsingin Sanomien kirjeenvaihtajaa lukuun ottamatta useimmat kirjoitukset uusintavat jatkuvasti suomalaisten negatiivista mielikuvaa venäläisistä. Otsikot valitaan kamalimmista asioista ja läpileikkaavana teemana on se, miten ne tyhmät venäläiset eivät vaan osaa. Mitään.
Miettikääpä hyvänä esimerkkinä kulttuuripuolelta Bulgakovin kirjaa ”Saatana saapuu Moskovaan”. Kaikilla muilla kielillä kirjan nimi on käännetty alkuperäisen mukaisesti ”Mestari ja Margarita”. Suomessa näköjään Venäjää käsittelevät kirjatkin myydään helpommin pelolla ja sillä hekumoinnilla, miten niiden sitten käy kun Saatana pärähtää paikalle.
Olen muinoin päässyt todistamaan erään Suomen Moskovan suurlähettilään haparoivia näkemyksiä nyky-Venäjästä, joka ei ollut muka mitenkään muuttunut Neuvostoliitosta. Se oli todella pelottava kokemus, joka kertoi enemmän kuin olisin halunnut tietää suomalaisista diplomaateista ja heidän kyvyistään asemamaissaan. Varsinkin kun virkamiesten raportit kertoivat samaisesta maasta ihan erilaisia tarinoita.
”No mitäs siitä?”, te kysytte. Venäjä oli suuri ja pelottava vihollinen, sen toiminta on nykyään vähintään yhtä epävarmaa. Siellä poljetaan ihmisoikeuksia, ympäristönsuojelua ja sen poliittinen ilmapiiri on kuristava. Mutta siellä on kuitenkin Ihminen: se, joka on säveltänyt "Pähkinänsärkijän", keittänyt ensimmäiset pelmenit, lahjoittanut meille ”Sodan ja rauhan”. Ongelma on siinä, että muiden maiden kohdalla suomalaiset pystyvät näkemään myös hyvän ja inhimillisen, mutta Venäjän kohdalla harvemmin. Kun seurasi uutisointia metsäpaloista Venäjällä, olin suorastaan huolissani suomalaisten ihmisten kyvystä inhimillisyyteen. Siellä kuoli ihmisiä, monet menettivät kotinsa ja ilmanlaatu on heikkoa pitkän aikaa - suurimmassa vaarassa ovat pienet lapset ja vanhukset. Ainoa, mistä täällä vauhkottiin, oli se että ryssille pitäisi antaa vähintään nootti. Eivätkö ne perkele pysty edes tätä asiaa hoitamaan?
Mitä jos tämä sama olisi tapahtunut ruotsalaisille? Olisimmeko vaatineet noottia vai lähteneet apuun?
x x x x x x x x x x x x x x x x x x x x x x x x x x
Tästä saankin luontevan aasinsillan blogini nimeen, josta muutamat ovat ehtineet kysymään.
Wikipedia antaa kotiryssästä seuraavan määritelmän: ”Kotiryssä oli suomalaisten poliitikkojen ja yhteiskunnallisten vaikuttajien neuvostoliittolainen yksityinen yhteyshenkilö.” Sanasta ryssä puolestaan seuraavaa: ”Ryssä on venäläistä tarkoittava vanha sana, jota nykyisin pidetään halventavana.”
Kun mietin, mikä olisi provosoiva nimi ja mitä teemoja haluaisin blogissani käsitellä, en osannut ajatella enää mitään muuta nimeä. Olen syntyperäinen suomalainen ja kolmannen polven stadilainen, joka on toiminut erilaisissa poliittisissa tehtävissä jo vuosikymmenen. Voi sanoa, että olen jossain määrin täysin assimiloitunut, mutta vaalin silti juuriani, jotka tulevat molemmilta vanhemmiltani Venäjältä. Omasin kahden kulttuurin identiteetin ja silti sain osani ryssittelystä mm. koulussa ja myöhemmissäkin yhteyksissä.
Samasta syystä pidän maahanmuuttajakeskustelua 2000-luvun Suomessa äärimmäisen kiehtovana - ja myös Suomen kohtalonkysymyksenä. Upotammeko entiset arvomme (tasa-arvo!) vai osaammeko hyödyntää kaikkea sitä potentiaalia, joka tännepäin on mahdollisesti tulossa pelastamaan meidät huoltosuhteen kurimuksesta?
Ajattelin, että termi ”kotiryssä” kuvastaisi sitä vanhaa Suomea ja sitä uutta Suomea, jossa monikulttuurisuus on jokapäiväistä ja merkittäviä tehtäviä myöten myös venäläistaustaisilla on kansalaisoikeudet ja mahdollisuudet osallistua mm. suomalaiseen politiikkaan.
Tämän päivän ”kotiryssä” on lapsiaan balettiin kuskaava äiti, sairastava isoäiti, paluumuuttaja, georgialainen (gruusialainen) YLE:n toimittaja, venäjänkielistä lehteä toimittava ihmisoikeussankari. Inhimillisiä ihmisiä, suomalaisia. Ei neuvostoliittolainen diplomaatti.
Ja pilkkeenä silmäkulmassa: ehkä kuiskutteleva kotiryssä uskaltaa paljastaa sellaisia asioita, joita en välttämättä omalla nimelläni toisi julki.
No juu, oikein arvanneille voin tarjota vodkaryypyn. Na zdarovje!
perjantai 13. elokuuta 2010
Kaikki ovat kielitaitoisia
Kieli on tärkeä väline ihmiselle. Se muokkaa identiteettiä, sitoo yhteisöön, antaa merkityksen vuorovaikutukselle ja mahdollistaa itsensä ilmaisemisen. Vaikka suuri osa ihmisten välisestä viestinnästä tapahtuu nonverbaalisesti eli fyysisin keinoin, sujuva kielitaito helpottaa ihmisen asemaa yhteisössä. Verbaalisesti lahjakkaat ihmiset mielletään usein myös sosiaalisesti lahjakkaiksi.
Mitä jos ihminen ei osaa valtayhteisön kieltä? On hyvin harvinaista, ettei ihminen osaisi mitään kieltä – se on ihmisessä yhtä luontaista kuin elintoiminnot. Mikäli hänellä on oma alayhteisönsä, jonka kieltä osaa, se usein riittää hänelle yhteisöllisyyden kannalta. Motivaatio oppia valtaväestön kieltä riippuu sitten monesta tekijästä, eikä vähiten toimeentulosta.
Eduskuntavaalit keväällä 2011 tulevat käsittelemään maahanmuuttoteemoja. Jo oli aikakin, että näistä asioista keskustellaan! Ne puolueet, jotka ovat tehneet maahanmuuttopoliittiset ohjelmat eroavat toisistaan, mutta yhteistä kaikissa on suomen kielen oppimisen ja opetuksen painotus. Kotoutuminen edellyttää suomen kielen osaamista! Sitä pitää opettaa kaikille maahanmuuttajille vaikka väkisin!
Kukaan ei kuitenkaan erittele, mikä on riittävä suomen kielen taito ja kuinka pitkälle kieltä pitää opettaa jotta se olisi riittävää? Puolueiden tulisi nostaa tätä konkreettisemmin esiin, sillä yleisimpänä syynä maahanmuuttajien alhaiseen työllisyysprosenttiin on kielirasismi. Hassusti puhuttua suomea voidaan aina käyttää syynä syrjintään rekrytointitilanteessa. Hyvin yleistä on, että jo hakupapereissa näkyvä vieraskielinen nimi riittää perusteeksi jättää kutsumatta ihminen työhaastatteluun. Kaikki eivät kursseista huolimatta kuitenkaan opi kieltä siinä määrin kuin halutaan – alttius oppia vieraita kieliä heikkenee iän myötä (noin 15 ikävuoden jälkeen) ja toiset ovat yksinkertaisesti kielellisesti lahjakkaampia kuin toiset.
Englantilaiset ovat käsitelleet tätä ongelmaa jo pitkän aikaa. Englannin kieli on käytännössä globaalin maailman ”lingua franca”, yleiskieli, jota osataan vaihtelevasti ympäri maailman. Britanniassa elettiin kauan lingvistisessä harhassa, että Received Pronunciation (RP) olisi se ainut oikea, alkuperäinen englanti, jota oli suojeltava. Sinänsähän RP on oikein kaunista, mutta se ei pitänyt kutiansa edes Britannian omien rajojen sisällä: RP oli yhden yhteiskuntaluokan kieli, joka ennen kaikkea viesti ihmisen taustasta, asemasta ja koulutuksesta. Alueelliset ja alempien luokkien murteet, puhumattakaan eri maista tulevien brittien aksenteista, olivat automaattisesti jotenkin huonompia. Nykyään useimmat kielitieteilijät ovatkin tunnustaneet kaikkien ”englantien” tasa-arvoisuuden – tärkeintä on kyky viestiä ymmärrettävästi ja vähemmälläkin kielitaidoilla on mahdollista työllistyä. Taustalla on myös ajatus, että kieli kumuloituu läpi elämän ja mikä onkaan parempi paikka kasvattaa kielellistä pääomaa kuin tekemällä työtä omalla alallaan.
Suomen kielen opettamisvimmassa on se vaara, että kaikista yrityksistä huolimatta onnistumme vain luomaan oman illuusiomme Suomen RP:stä, joka ei vastaa todellista kielikirjoamme. Jotenkin ajattelemme, että ensin se mamu oppii täydellisen suomen ja sitten sille aukeaa kaikki muukin. Väärin. Kieli on väline, mutta ei kotoutuminen ole vain siitä kiinni.
Meillä pitäisi olla enemmän sietokykyä erilaisuudelle ja sille, että eri etniset ryhmät haluavat säilyttää myös oman alakulttuurinsa ja kielensä, suomen kielen kustannuksellakin. Eihän suomalaisetkaan integroidu maailmalla kovin hyvin, mikäli paikalla on iso suomalainen yhteisö. Miettikää nyt jotain Espanjan Aurinkorantaa, siellä on paikallislehdet ja kaikki palvelut suomen kielellä. Sitä ei kuitenkaan pidetä ongelmana, vaan suomalaisten eläkeläisten oikeutena raskaan työelämän jälkeen.
Voimassa oleva kotouttamislaki (vuodelta 1999) antaa välineitä kotouttamisen organisointiin, mutta siinä ei säädetä palvelujen sisällöstä tai tuottamisesta. Siten esimerkiksi kielten opetus eri kunnissa riippuu täysin paikallisten viranomaisten käytettävissä olevista voimavaroista. Mikäli kieltä halutaan opettaa tasa-arvoisesti, tämä tulisi säätää lailla ja mielellään siten, että se selkiyttäisi valtion ja kuntien välisen työjaon ja resurssoinnin. Mielenkiintoista olisikin selvittää, miten puolueiden asenteet vaihtelevat jos katsoo ”mamuohjelmia”, joita kirjoitellaan eduskuntavaaleihin ja siihen, miten puolueen edustajat ovat huolehtineet kotoutumisesta kunnallisella tasolla.
Samoin olisi ehdottomasti määriteltävä tietty kielitaso, jonka saavutettuaan kielen heikompaa osaamista tai vierasperäisyyttä ei voisi käyttää missään rekrytointitilanteessa syrjivänä tekijänä. Suoritettuaan pakolliset ja laissa määritellyt kielikokeet henkilö saisi siitä todistuksen. Sitä voi verrata vaikkapa ns. ”virkamiesruotsiin”, joka tulisi olla yhden kurssin jälkeen hallussa kaikilla korkeasti koulutetuilla ja nimenomaan suhteessa omaan alaansa – tiedämme kuitenkin että valitettavasti käytännössä ruotsin kielen taso työtehtävissä on täysin riippuvainen henkilön motivaatiosta, lahjakkuudesta kieliin ja aiemmasta opetuksen laadun tasosta. Miksi maahanmuuttajat olisivat jotenkin erilaisia tässä(kään) suhteessa?
Katsokaapa vaikka, miten kryptisesti määritellään kielitaso, jonka saavutettuaan henkilö katsotaan kelpoiseksi Suomen kansalaisuuteen:
täältä.
Minun puolestani voitaisiin lopettaa tämä länkytys riittämättömästä kielitaidosta, jota luvallisesti pidetään syynä syrjiä ihmisiä eri tilanteissa. Kielitaidon ”riittävyys” on suhteellista, vaikeasti mitattavissa ja se on ennen kaikkea kommunikaation väline: jos viesti menee perille edes jotenkin, se riittää! Nyt pitäisi rohkeasti pohtia konkreettisesti, mikä on se taso, jonka vaadimme ja varmistaa edellytykset, jolla kaikilla on mahdollisuus se saavuttaa.
PS: Ei se kieltenopiskelu ole helppoa suomalaisillekaan ja syyt ovat moniaat.
Mitä jos ihminen ei osaa valtayhteisön kieltä? On hyvin harvinaista, ettei ihminen osaisi mitään kieltä – se on ihmisessä yhtä luontaista kuin elintoiminnot. Mikäli hänellä on oma alayhteisönsä, jonka kieltä osaa, se usein riittää hänelle yhteisöllisyyden kannalta. Motivaatio oppia valtaväestön kieltä riippuu sitten monesta tekijästä, eikä vähiten toimeentulosta.
Eduskuntavaalit keväällä 2011 tulevat käsittelemään maahanmuuttoteemoja. Jo oli aikakin, että näistä asioista keskustellaan! Ne puolueet, jotka ovat tehneet maahanmuuttopoliittiset ohjelmat eroavat toisistaan, mutta yhteistä kaikissa on suomen kielen oppimisen ja opetuksen painotus. Kotoutuminen edellyttää suomen kielen osaamista! Sitä pitää opettaa kaikille maahanmuuttajille vaikka väkisin!
Kukaan ei kuitenkaan erittele, mikä on riittävä suomen kielen taito ja kuinka pitkälle kieltä pitää opettaa jotta se olisi riittävää? Puolueiden tulisi nostaa tätä konkreettisemmin esiin, sillä yleisimpänä syynä maahanmuuttajien alhaiseen työllisyysprosenttiin on kielirasismi. Hassusti puhuttua suomea voidaan aina käyttää syynä syrjintään rekrytointitilanteessa. Hyvin yleistä on, että jo hakupapereissa näkyvä vieraskielinen nimi riittää perusteeksi jättää kutsumatta ihminen työhaastatteluun. Kaikki eivät kursseista huolimatta kuitenkaan opi kieltä siinä määrin kuin halutaan – alttius oppia vieraita kieliä heikkenee iän myötä (noin 15 ikävuoden jälkeen) ja toiset ovat yksinkertaisesti kielellisesti lahjakkaampia kuin toiset.
Englantilaiset ovat käsitelleet tätä ongelmaa jo pitkän aikaa. Englannin kieli on käytännössä globaalin maailman ”lingua franca”, yleiskieli, jota osataan vaihtelevasti ympäri maailman. Britanniassa elettiin kauan lingvistisessä harhassa, että Received Pronunciation (RP) olisi se ainut oikea, alkuperäinen englanti, jota oli suojeltava. Sinänsähän RP on oikein kaunista, mutta se ei pitänyt kutiansa edes Britannian omien rajojen sisällä: RP oli yhden yhteiskuntaluokan kieli, joka ennen kaikkea viesti ihmisen taustasta, asemasta ja koulutuksesta. Alueelliset ja alempien luokkien murteet, puhumattakaan eri maista tulevien brittien aksenteista, olivat automaattisesti jotenkin huonompia. Nykyään useimmat kielitieteilijät ovatkin tunnustaneet kaikkien ”englantien” tasa-arvoisuuden – tärkeintä on kyky viestiä ymmärrettävästi ja vähemmälläkin kielitaidoilla on mahdollista työllistyä. Taustalla on myös ajatus, että kieli kumuloituu läpi elämän ja mikä onkaan parempi paikka kasvattaa kielellistä pääomaa kuin tekemällä työtä omalla alallaan.
Suomen kielen opettamisvimmassa on se vaara, että kaikista yrityksistä huolimatta onnistumme vain luomaan oman illuusiomme Suomen RP:stä, joka ei vastaa todellista kielikirjoamme. Jotenkin ajattelemme, että ensin se mamu oppii täydellisen suomen ja sitten sille aukeaa kaikki muukin. Väärin. Kieli on väline, mutta ei kotoutuminen ole vain siitä kiinni.
Meillä pitäisi olla enemmän sietokykyä erilaisuudelle ja sille, että eri etniset ryhmät haluavat säilyttää myös oman alakulttuurinsa ja kielensä, suomen kielen kustannuksellakin. Eihän suomalaisetkaan integroidu maailmalla kovin hyvin, mikäli paikalla on iso suomalainen yhteisö. Miettikää nyt jotain Espanjan Aurinkorantaa, siellä on paikallislehdet ja kaikki palvelut suomen kielellä. Sitä ei kuitenkaan pidetä ongelmana, vaan suomalaisten eläkeläisten oikeutena raskaan työelämän jälkeen.
Voimassa oleva kotouttamislaki (vuodelta 1999) antaa välineitä kotouttamisen organisointiin, mutta siinä ei säädetä palvelujen sisällöstä tai tuottamisesta. Siten esimerkiksi kielten opetus eri kunnissa riippuu täysin paikallisten viranomaisten käytettävissä olevista voimavaroista. Mikäli kieltä halutaan opettaa tasa-arvoisesti, tämä tulisi säätää lailla ja mielellään siten, että se selkiyttäisi valtion ja kuntien välisen työjaon ja resurssoinnin. Mielenkiintoista olisikin selvittää, miten puolueiden asenteet vaihtelevat jos katsoo ”mamuohjelmia”, joita kirjoitellaan eduskuntavaaleihin ja siihen, miten puolueen edustajat ovat huolehtineet kotoutumisesta kunnallisella tasolla.
Samoin olisi ehdottomasti määriteltävä tietty kielitaso, jonka saavutettuaan kielen heikompaa osaamista tai vierasperäisyyttä ei voisi käyttää missään rekrytointitilanteessa syrjivänä tekijänä. Suoritettuaan pakolliset ja laissa määritellyt kielikokeet henkilö saisi siitä todistuksen. Sitä voi verrata vaikkapa ns. ”virkamiesruotsiin”, joka tulisi olla yhden kurssin jälkeen hallussa kaikilla korkeasti koulutetuilla ja nimenomaan suhteessa omaan alaansa – tiedämme kuitenkin että valitettavasti käytännössä ruotsin kielen taso työtehtävissä on täysin riippuvainen henkilön motivaatiosta, lahjakkuudesta kieliin ja aiemmasta opetuksen laadun tasosta. Miksi maahanmuuttajat olisivat jotenkin erilaisia tässä(kään) suhteessa?
Katsokaapa vaikka, miten kryptisesti määritellään kielitaso, jonka saavutettuaan henkilö katsotaan kelpoiseksi Suomen kansalaisuuteen:
täältä.
Minun puolestani voitaisiin lopettaa tämä länkytys riittämättömästä kielitaidosta, jota luvallisesti pidetään syynä syrjiä ihmisiä eri tilanteissa. Kielitaidon ”riittävyys” on suhteellista, vaikeasti mitattavissa ja se on ennen kaikkea kommunikaation väline: jos viesti menee perille edes jotenkin, se riittää! Nyt pitäisi rohkeasti pohtia konkreettisesti, mikä on se taso, jonka vaadimme ja varmistaa edellytykset, jolla kaikilla on mahdollisuus se saavuttaa.
PS: Ei se kieltenopiskelu ole helppoa suomalaisillekaan ja syyt ovat moniaat.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)